tiistai 27. syyskuuta 2016

Tuttifrutti (sisältää arvonnan!)


Meillä syödään tuttia lähinnä nukkuessa ja nyt hampaiden myötä popsitaan päivisin tuttinauhaa. Kuukausia käytin lahjaksi saatua virkattua tuttinauhaa, joka oli kestomärkä ja puklussa. En kerro enempää, voitte kuvitella lopputuloksen. Jupisin, että hommaan jonkun puisen tai vastaavan tuttinauhan, jota saa pureskella ilman, että se pysyy kaksi vuorokautta kuolakorppuna. Enpä saanut aikaiseksi.


Sitten löytyi pelastus.  Tuttifrutti tuttinauhat. Silikonista tehdyt nauhat, joita saa rauhassa pureskella. Värivalikoima on suuri ja tuttinauhoja saa mm. vauvan nimellä varustettuna. Silikoni on elintarvikelaatuista, eikä sisällä BPA:ta tai muita haitallisia aineita. Tuttinauhoja on saatavilla vaikka missä väreissä ja minä ihastuin näihin ranskanpastillin näköisiin pompuloihin välittömästi! Tuotteet voi keittää ja puhdistaa miedolla saippualiuoksella.


Ihan huippuidea ovat myös purulelut lukolla. Lelun saa kiinnitettyä vaatteeseen, se pysyy matkassa ja silikonista keksiä on kivaa pureskella. Kun laittaa kiinni molemmat, voi syödä tuttia ja tutkailla vaikka samalla keksiä. Nämä olivat oikeasti ihan mahtava juttu meille, kun hampaita tulee, jo puhjenneet kutittavat ja pikkukädet kaipaavat jotain tekemistä vaikkapa kauppareissulle. Kivan idean lisäksi näissä on maailman söpöin väritys, minä olen myyty ja vauvamme tykkää näitä järsiä! Mitä tykkäätte, eivätkö ole herttaisia? Minusta nämä ovat ihan syötävän suloisia!



Ja sitten ilouutisia muille vauvaperheille (tokihan tällaisen voi antaa lahjaksikin odottajalle tai vauvaperheeseen)! Saan arpoa yhdelle lukijalleni vapaavalintaisen Tuttifrutti tuttinauhan. Arvontaan voit osallistua seuraavasti:

1. Jätä kommentti tähän postaukseen. Kerro, oletko kuullut Tuttifrutti-nauhoista ennen? 

2. Jätä jokin yhteystieto mistä tavoitan sinut mahdollisen voiton osuessa kohdalle!

Arvonta alkaa nyt ja on auki torstai-iltaan 29.9.2016 klo 20 asti, onnea matkaan kaikille!



*purulelu ja tuttinauha saatu

maanantai 26. syyskuuta 2016

Jännittävin päivä hetkeen

Ensiksi tahdon sanoa KIITOS kommenteista uutisiini, paukasitte ilmoitukseni Indiedaysin luetuimmaksi jutuksi viikonloppuna. Ihanaa nähdä, ketä siellä ruudun takana on, kun jätätte viestiä ja kannustatte. Mieli on iloinen!

Palataan kuitenkin torstaihin viime viikolla, kun huseerasin J.Rintajoupilla naistenillan muotinäytöksessä mallina. Minä, joka mennä löntystän miten sattuu ja esiintyminen oli aina kauheinta mitä koulussa tiesin. Minä, joka punastelen herkästi. Kun oma vuoroni astua lavalle lähestyi, totesin että voisiko nyt mennä piiloon. No eipä voinut, vaan astelin lavalle. Ensimmäisellä kerralla kauhusta kankeana, toisella kerralla vähän rennommin ja kolmannella kerralla se oli jo kivaa.

 Ihan mainio tilannekuva. Kerron puhelimeen mitä toivoisin salaattiini, kampaaja tupeeraa tukkaa ja sylissä heiluu pieni kaljupää. <3


Tässä loihditaan Dioriinan meikkiä.

Miksi sitten sanoin heti joo, kun minua tähän pyydettiin? Koska tykkään aina kokeilla rajojani. Kaikkea pitää kokeilla. Kieltäytyminen olisi kaduttanut kuitenkin. Päivähän oli kokonaisuudessaan ihan mahtava! Vauvamuskarista kipitin suoraan Hair Garageen, jossa odotti meikkitaiteilija Ilkka Ruotsalainen. Istuin meikattavana ja laitettavana, minulle tuotiin lounas ja vauvani veti kampaamon vieressä parin tunnin unet. Siis eihän tämä koskaan suju näin! Sitoutumista tämä vaati taas mieheltä, sillä hän otti tytöt vastuulleen ja ajeli pariin otteeseen Lielahteen imetettävän vuoksi. Mutta hyvin meni. Kuinka usein kotiäiti saa istua meikattavana ja laitettavana? Itse asiassa minua ei taida olla meikattu kuin hääpäivänä, kampauksia olen sentään käynyt ottamassa. Superluksusta siis! Parasta ehkä oli, että olen itkenyt ihoni huonoa kuntoa seerumeista, naamioista ja rasvoista huolimatta, mutta Ilkka kertoi heti, mikä on mennyt pieleen. Jes! Tästä varmasti myöhemmin lisää, varasin nimittäin vielä kasvohoidon Hair Garagesta käydäkseni paremmin ongelmaa läpi.

 Kuka toi on? Ammattilaiset ovat todellakin ammattilaisia.



Tutustuin päivän aikana muihin malleihin ja koska emme kukaan olleet ammattilaisia, lietsoimme toisiimme pientä paniikkia päivän aikana. Riina ja Tarja olivat sentään ennenkin lavalla kävelleet, me Dioriinan kanssa pyörähtelimme tällaiseen mukaan ensi kertaa.

Emkan Katri stailasi meille vaatteet ja auttoi pukeutumaan vauhdilla ja kaikki sujui niin kuin oli suunniteltu. Katri on valtavan lämminhenkinen tyyppi ja keksi kivoja kokonaisuuksia meille, olisin voinut ottaa lähes kaikki vaatteet kotiin. No, niinhän siinä kävi, että yksi takki ja hame piti käydä seuraavana aamuna hakemassa itselleen.


Tässä vaiheessa kun näki lavan piti nieleskellä jännitystä.


Tässä oli teille taustatunnelmia ja tärinää ennen h-hetkiä. Minä ainakin ihan oikeasti tärisin. Mutta siitä ne parhaat onnistumisen kokemukset tulee, kun tuuppaa itsensä mukavuusalueen ulkopuolelle. Suosittelen kokeilemaan! Ilmeisesti matkaopastyö ja muut lukuisat esiintymistilanteet ovat opettaneet minua piilottamaan jännityksen, sillä oma äitini, joka istui eturivissä kommentoi "sinua ei näyttänyt paljon jännittävän". Ja minä tärisin ja naama nyki. 

Mutta palo jäi, haluaisin kokeilla uudestaan!

Ja tiedättekö, päivä aikuisten seurassa ja ihan eri maailmassa toi valtavasti virtaa arkeen. Oli ihanaa palata meikit naamassa kotiin, ottaa perheen kanssa hampurilaishali ja suorastaan hyppelin aamulla neuvolaan. Pieni adrenaliinipiikki arkeen selkeästi! 

Laitan erikseen kuvaajan ottamat kuvat itse näytöksestä, niin näette vähän lavatunnelmiakin! Ihanaa uutta viikkoa kaikille!

lauantai 24. syyskuuta 2016

Minulla on teille uutisia

Lupasin teille viikonloppuna uutisia. Tässä niitä nyt tulisi, pitkän tekstin muodossa. Jaksatteko lukea, here we go!

Se lähti ihan vitsistä 4,5 vuotta sitten. Työkaverin heitosta, joka kysyi pidänkö blogia vaatteistani. En, enkä oikeastaan lukenut edes blogeja. Tasan kahta blogia olin lukenut, eikä minulla ollut hyvää käsitystä valokuvaamisesta. En omistanut järkkäriä.


kuva Karri Harju.



Samana iltana istuin koneelle, pistin blogin pystyyn ja aloin kirjoittaa. Olen ihan aina rakastanut kirjoittamista, äidinkielen tunnit olivat parasta mitä tiesin ja ainekirjoitus rakkainta koulussa. Halusin kirjoittaa, halusin jakaa hassuja asuvinkkejä, halusin kertoa uusista jutuista ekana. Tein blogia silloin tällöin ihan huvikseni, jaoin fb-sivuillani linkin ja kaverit sitä muun muassa lukivat. Kolmen kuukauden jälkeen kaverini kertoi, että blogijuttuni piristävät hänen kotiäitiarkeaan ja kehui, että 200 kävijää päivässä on tosi iso määrä. Niin se oli silloin. Tuli todella hyvä mieli hänen sanoistaan, inspiroiduin ja jatkoin hommaa.






Ensimmäisessä blogitilaisuudessani olin pari vuotta myöhemmin. Kun siellä Anna kommentoi, että jotkut asukuvat jäävät julkaisematta sen vuoksi, että ne on otettu väärään vuodenaikaan eikä lumikuvia voi toukokuussa julkaista minä nieleskelin. Siis mitä ulkokuvia, lähes kaikki asukuvani olin raksinut peilin edessä sisällä. Tunsin olevani ihan ulkona jutuista, kun porukka puhui Indiedaysin bileistä ja asukuvaustaustoista, mutta innostukseni heräsi. Pystyisinköhän minäkin? Voi kun pääsisin joskus Indiedaysin bileisiin!

Samana syksynä Saara pyysi minut avecikseen ID:n tilaisuuteen. Jännitti hurjasti, mutta oli myös ihan huippumahtavaa olla mukana! Innostuin hommasta koko ajan enemmän, kuvien rima hilautui koko ajan korkeammalle ja pää sinkoili postausideoita. Lopulta alkuvuodesta 2015 minunkin blogista tuli Indiedays Inspiration-blogi. Mies tiesi miten innoissani olin toi kotiin skumppaa sekä kukkia tullessaan töistä. Minä olin ylpeä pienestä saavutuksestani.

Minä olen ylpeä blogistani, koska olen saanut sen itse aikaiseksi. Niin ja toki paljolti miehen avulla. Olen lukenut ja opetellut hurjasti asioita sen kehittämiseksi, luonut kontakteja, tehnyt töitä sen eteen. Nauttinut ja toisaalta välillä stressannut liikaa.






Minä en ole tehnyt tätä hommaa saadakseni jotain ilmaiseksi, saadakseni julkisuutta tai muuta vastaavaa. Minä olen tehnyt tätä kuvaamisen ja kirjoittamisen ilosta, saadakseni kanavan missä kehittää itseäni kuvaajana ja kirjoittajana. Vaihtaakseni mielipiteitä teidän aikuisten kanssa jotka täällä olette. Saadakseni vastapainoa kotiäitiarjelle. Tutustuakseni ihmisiin. Kun vuosikaudet tekee jotain täysipainoisesti, ovat kaikki yhteistyöt olleet mahtava kiitos siitä valtavasta tehdystä työstä, näin olen sen itse kokenut.





Viime syksynä olin kahvittelemassa Nooran kanssa, joka kysyi, olenko ajatellut että blogistani olisi joskus isommaksi, ihan portaaliblogiksi? Hän totesi, että siinä olisi aineksia. Nauratti, ai minun raapustuksissani? Niin kaukana tunnen olevani ammattilaisista. En edelleenkään kerro tutustuessani ihmisiin, että kirjoitan blogia. Se jotenkin jännittää ja nolottaa, mitä tuokin minusta ajattelee kun tietäisi että tönötän asukuvissa. Mutta Nooran sanat jäivät kytemään takaraivooni ja rupesin haaveilemaan, olisiko minun pienessä blogissani ainesta päästä ihan jonkun portaalin blogiksi. Olin tehnyt määrätietoisesti töitä blogin eteen ja toisaalta taas vain purkanut välillä ajatuksia arjesta ja päästellyt menemään ilman sen kummempia linjanvetoja. Olin innoissani jokaisesta uudesta lukijasta ja harmittelin hävinneitä.

Elokuussa sanoin äidilleni, että stressaan blogista liikaa, pitäisikö minun lopettaa se ja keskittyä vain lapsiini? Et osaa olla ilman, olet tehnyt sitä niin kauan, veikkasi äiti. Totta varmasti. Tämä blogi on nähnyt 4,5 vuoden aikana monta reissua, kaksi raskautta, monen monta iloa ja murhetta, kahden lapsen kasvun, on muutettukin pari kertaa.





Viikkoa myöhemmin sain sähköpostin. Otamme sinut Bellablogeihin, siinä sanottiin. Eikä. Oikeasti? Minut? Olin niin hämmentynyt, etten saanut sanaa suustani. Kerroin miehelle asiasta. Olin saavuttanut jotain, mihin oli pyrkinyt. Olo oli aivan sekava. Minä olin asettanut itselleni tavoitteen, unelman, tehnyt sen eteen töitä ja siitä tulisi totta. Joku ääni sisälläni huusi riemusta ja samalla jännitti, apua, lähteekö jotkut vakkarilukijat, muuttaako tämä blogini linjaa ja kävijöitä, iik hui apua miten minun käy? 

Sitä työmäärää ja panostusta, jonka olen blogini eteen tehnyt on vaikeaa mitata. Olen kuitenkin saanut siitä todella paljon irti. Tunnen, että tämä portaaliin siirtyminen on yksi kiitos työstäni ja siitä kunnianhimosta, jolla olen halunnut painaa blogiani eteenpäin. Siitä on tullut elämäntapa. Harva tietää kuinka iso juttu tämä minulle on, ehkä toiset bloggaajat ymmärtävät parhaiten. Minä en sitten osannutkaan pitää tätä juttua vain pienenä harrastuksena, vaan innostuin tekemään tätä ihan päivittäin.

Näiden lyhyiden saatesanojen myötä siis kerron, että Optimismia ja energiaa siirtyy Bellablogeihin kuun vaihteessa, sen ihanan Nooran kollegaksi, joka minua kannusti. 

Toivon todella, että siirrytte mukana ja pysytte lukijoina. Ilman teitä tätä hommaa ei olisi, enkä olisi hommassa kehittynyt. Kiitos ihan jokaiselle. <3

Kuka arvasi nämä uutiset jo? Pysyttehän matkassa? Oikein hyvää viikonloppua!

P.S. Kuvat ovat random-lemppareita parin viime vuoden ajalta, ensimmäinen kuva torstain muotinäytöksestä. Sinnekin blogini minut kiertoteitä johdatti.